Voin ihan oikeasti myöntää, että itkin kun lähdin mökiltä ajamaan. Itkin myös illalla yksin täällä kämpilläni. Ja tänään illalla kun äiti ilmoitti että he ovat kotona. Minäkin haluaisin olla siellä. Tiedän, että tämä ahdistus menee ohi parissa päivässä. Yksin jätetyksi tuleminen on paljon pahempaa kun yksin lähteminen.
Äiti on mulle hurjan tärkeä, ja ajatus siitä, että näemme seuraavan kerran ehkä vasta huhtikuun loppupuolella, on musertava. Koen olevani täällä todella yksin, ilman turvaverkkoa. Kotona ollessani pystyin aina soittamaan äidille tai isäpuolelle hädän hetkellä, ja jos todella apua tarvitsin, se yleensä saapui tunnissa. Ja jos koti-ikävä iski, oli koti ja vanhemmat puolentunnin matkan päässä. Nyt onkin toinen juttu kun välimatkaa on yli 700 kilometriä. Sitä ei noin vaan lähdetäkään ajamaan. Suurin huolenaiheistani on tällä hetkellä autoni, siihen on tulossa aika iso remppa, ja mua pelottaa että se hajoaa ennen kuin saan sen remonttiin asti hoidettua.
Lauantaina katsottiin telkkarista Hjalliksen talk showta, siinä puhuttiin rohkeudesta. Se sai minut miettimään omaa rohkeuttani. Monet ihmiset, joille puhuin keväällä Tornioon lähtemisestä, ja nyt syksymmällä Leville lähtemisestä, sanoivat että olen hurjan rohkea lähtiessäni täysin yksin kauas, vieraalle paikkakunnalle töihin. Ihan kuten Hjalliksen vieraatkin, en itse usko olevani rohkea. Pikemminkin pelkään hurjasti. Pelkään sitä, että kadun myöhemmin jos jätän jonkun tilaisuuteni käyttämättä. Pelkään että kadun sitä että en ole katsonut kaikkia kortteja. Katumuksen pelko on se, joka ajaa minut kokeilemaan monia juttuja. Olen saanut upeita mahdollisuuksia ja haluan käyttää ne, etten joudu sitten kymmenen vuoden päästä miettimään "jos olisin tehnyt niin, voisin tehdä nyt niin ja näin"
Tähän väliin pikku kevennys. Sain töistä paketin After Eighteja. Meinasin jo heti töistä päästyäni avata paketin, mutta teinkin jotain muuta, ja avasin vasta yli kahdeksan.. ;D Ja kukaan ei tajunnu mikä idea tässä jutussa oli, mut ihan sama.
Takaisin asiaan siis. Pelkään siis katumista. Pelkään siis myös sitä, että jollekin läheiselle ihmiselle sattuu jotain, enkä minä ole sitten siellä tukemassa, vaan olen täällä kaukana. Olen järkeillyt asian kuitenkin niin, että nykyaikana kun ihmiset muuttavat niin paljon maasta ja kaupungista toiseen, niin koskaan ei voi olla niin, että kaikki rakkaimmat ihmiset olisivat edes saman läänin sisällä. Ei ole sama olla 700 kilometrin päässä, kuin 30 kilometrin päässä, mutta kyllä täältäkin nopeasti pääsisi rakkaitten ihmisten luo jos oikeasti olisi ihan pakko. Ja aina voi soittaa ja skypettää kun ikävä iskee.
En voi uskoa, et tänään on muka perjantai-ilta. Täällä mä vaan istun yksin kämpillä koneella, syön after eighteja ja mietin, kuinka rohkea en ole, ja kuinka kovasti haluaisin nyt olla kotona porukoiden kanssa. Porukoista ja kavereista on tullut minulle nyt tämän vuoden aikana vain entistä tärkeämpiä, kun ollaan oltu erossa niin paljon. Mutta itse olen kaikkia "seikkailujani" halunnut, ja niiden haittapuolet vaan täytyy kestää!
Harjoittelupaikassani viihdyn kyllä todella hyvin, ja tykkään tuosta työstä mitä nyt olen päässyt tekemään. Että kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu! Nyt kuivaan kyyneleet ja pakotan itseni hymyilemään katsomalla hauskoja kotivideoita!
ps. oon vetistellyt tässä koko illan, eikä oo ripsarit levinneet yhtään! Oon siis vihdoin löytänyt itkun(iskun)kestävän ripsarin..!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti